Hyppää sisältöön

Matkapäiväkirja suomalaiselta Jaakontieltä

Ville Lodders koevaelsi toukokuussa suomalaista Jaakontietä osana Sitran Sitra Lab 7 projektia, jossa pyritään mm. kehittämään Jaakontietä Suomessa. Tästä Villen matkapäiväkirjasta voi lukea hänen tunnelmiaan vaellukselta.

Päivä 1 – Hattula- Hämeenlinna 7km

Ekan päivän kävelyt meni tosi helposti, vaikka olin henkisesti tosi väsynyt Sitran internaatista.
Pyhän Ristin kirkko ja matkaansaatto antoivat voimaa ja energiat olivat korkealla. Illasta kävin
syömässä sushibuffetissa ja ostamassa shortsit, sillä tuulihousut osoittautuivat aivan liian kuumiksi
vaatteiksi.

Päivä 2 -Hämeenlinna – Renko 30km


Toinen päivä alkoi aamupuurolla ja kahvilla majapaikkani luona. Olin tankannut edellisenä iltana
hyvin ja puhkuin tarmoa. Aloitin päiväni kävelemällä Hämeen linnan keskiaikapuotiin, missä
kaverini oli töissä. Puoti oli juuri saanut valikoimiinsa kirjan pyhiinvaeltamisesta. Oli kiva
keskustella työntekijöiden kanssa pyhiinvaeltamisen historiasta. Mukaan tarttui pieni ja vaatimaton
hopeinen risti, jonka laitoin roikkumaan rinkasta.

”Aloin katsomaan maastokartasta etukäteen milloin vastassa on peltoa, milloin metsää. Näin pystyin suunnittelemaan taukoja ja nesteytystä paremmin.”


Aloitin pitkän matkan kohti Renkoa, kesti useampi kilometri, että pääsin kaupungista pois.
Maaseudun rauhaan päästyäni matka alkoi taittua nopeasti. Mieltäni kuitenkin painoi parin viikon
päässä häämöttävä työhaastattelu, ja muut työn ja arjen asiat. Pohdin, mitenköhän pahalta oma
pihani näyttää ja millainen ruohoviidakko siellä odottaisi kun palaisin. Aurinko alkoi porottaa
taivaalta asvalttitielle. Tiellä tuli vastaan pitkiä pätkiä ilman yhtään varjoa. Aloin katsomaan
maastokartasta etukäteen milloin vastassa on peltoa, milloin metsää. Näin pystyin suunnittelemaan
taukoja ja nesteytystä paremmin.


Pian huomasin juomapullojeni tyhjentyneen, paikallisen kasvipuutarhan työntekijä täytti ne
mielellään, juttelin parin asiakkaan kanssa pyhiinvaeltamisesta. Tässä vaiheessa huomasin jo
taittaneeni tosi pitkän matkan, mutta matkaa olisi vielä jäljellä puolet. Söin yhden eväspatukan.
Kasvipuutarhan jälkeen matkanteko todellakin hidastui. Auringon paahde teki kulkemisesta välillä
todella tukalaa, ja minun täytyi pitää taukoja paljon tiheämpään. Pidin pidemmän ruokatauon, jossa
söin pähkinöitä ja eväspatukan. Juomavarannot alkoivat taas olla lopussa, vaikka vasta täytin ne.
Eräässä pihapiirissä näin vanhan miehen touhuamassa. Päätin pysähtyä ja pyytää häneltä vettä. Mies
esitteli ylpeänä omia tiluksiaan ja kertoi, että paikka on vanha kievari, missä aikoinaan matkalaiset
ovat pysähtyneet ja yöpyneet. Kertoi että paikassa on aikoinaan keitetty viinaakin ja että legenda
kertoo viereisen lammen olevan yhäkin täynnä sitä. Mukavan miehen sanat ja raitis kaivovesi
antoivat minulle voimaa ja aloitin loppurutistuksen kohti Renkoa.

”Kun lopulta saavuin metsään, telttapaikan löytäminen ei ollutkaan helppoa, koko metsä oli täynnä
mäkäräisiä, metsä oli omituista pöpelikköä ja Rengon saha piti infernaalista mekkalaa taustalla.”


Loppumatkasta en paljoa muistakaan mitään, painoin melko laput silmillä kuumuudessa Renkon
kylään, missä marssin suoraan pizzeriaan syömään. Syötyäni aloin etsimään maastokartasta sopivaa
telttapaikkaa. Noin kilometrin päässä näyttäisi olevan rauhallista metsikköä, näyttää hyvältä.
Ajattelin, että kilometri tai kaksi olisi vielä helppo kävellä. Ei ollut. Huomasin olevani aivan poikki.
Kun lopulta saavuin metsään, telttapaikan löytäminen ei ollutkaan helppoa, koko metsä oli täynnä
mäkäräisiä, metsä oli omituista pöpelikköä ja Rengon saha piti infernaalista mekkalaa taustalla. Ei
tietenkään ollut tullut mieleen katsoa kartasta mikä to valtava tehdaskompleksi metsän vieressä on.
No, olin liian väsynyt jatkamaan matkaa enää yhtään mihinkään, joten pystytin teltan mäkäräisten
seurassa metsätyökoneen uran päälle. Toivottavasti ei sataisi. Onnekseni saha meni kiinni joskus
iltakymmenen maissa ja sain nukuttua yllättävän hyvin.


Päivä 3 – Renko – Nummenkylä 15km


Heräsin aamuviideltä. Aika pian alkoi taas Rengon sahakin laulamaan. Aamupalat syötyäni
pakkasin kimpsuni pian mukaan ja lähdin takaisin kohti Rengon kylää. Halusin käydä vielä
tutustumassa Pyhän Jaakon kirkkoon.


Onnekseni kyläbaari aukesi jo klo 7. Baarin pitäjä otti minut ilomielin vastaan, täytti vesipulloni ja
tarjoili kahvia. Rupattelimme pyhiinvaeltamisesta, maaseudun tulevaisuudesta. Hän myös kertoi,
että lähellä kylää olisi ollut kaikille avoin sauna, upealla paikalla, jonka pihaan olisin voinut
majoittautua. Olisi varmasti voittanut Rengon sahan takapihan.


Jätin rinkkani baarille ja lähdin käymään kirkolla. Pyhän Jaakon kirkko oli upea kokemus, ja kirkon
hiljaisuus ja kontrasti härkätien polttavaan asvalttiin oli melkoinen. Vietin hetken mietiskellen
kirkossa.


Lähdin kyläbaarilta jatkamaan matkaa kahden ylimääräisen juomapullon kanssa. Eilisestä
oppineena tiesin, ettei 2 pulloa riitä. Ensimmäiset pari kilometriä menivät aika helposti, sitten alkoi
jalkoja jomottaa. Härkätien asvaltti oli vaihtunut soraan, ja jalkoihin syntyneet rakot ohjasivat
jalkoja toistuvasti virheasentoihin. Soratien pistelevät pienet kivet tuntuivat todella ikäviltä
jalkapohjissa, ja nilkat alkoivat kipeytyä. Useita taukoja pitämällä pääsin lopulta Nummenkylään,
missä olin baarinpitäjältä kuullut olevan julkinen uimaranta.

”Rannalla ollessani mietin vaan miten
kiitollinen olen tästä kaikesta.”


Uimarannalla päätin pitää taukoa oikein urakalla. Aurinko oli zeniitissä, joten oli turha jatkaa
matkaa nyt, kun päivä oli kuumimmillaan. Vietin useamman tunnin syöden, uiden ja hoitaen
rakkoisia jalkojani. Tuntui ihanalta upottaa jalat santaan ja pulahtaa viileään veteen. Syödä
lämmintä ruokaa, eikä pelkkiä suklaapatukoita ja pähkinöitä. Rannalla ollessani mietin vaan miten
kiitollinen olen tästä kaikesta.


Tauon jälkeen päätin jatkaa matkaani ainakin parin kilometrin verran. Peltomaisemat vaihtuivat
hämärään metsään. Metsä tarjosi varjoa ja suojaa, mutta toi mukanaan uuden riesan. Hyttyset. En
tiennyt että näin aikaisin toukokuussa olisi jo hyttysiä…..


Löysin telttapaikan keskeltä nuorta metsää, ehkä n. 50m tiestä. Paikka oli sentään tasainen, toisin
kuin edellisen yön traktorinura. Juomavettä ei taaskaan ollut saatavilla oikein mistään. Päädyin
ottamaan vettä metsäojasta, ja suodattamaan sen suodattimen läpi. Tuli ihan mielenkiintoiset iltateet
siihen veteen…


Vietin illan lepäillen teltassa, hoitaen jalkojani ja lukien raamatunpätkiä ja tarinoita Pyhästä
Jaakosta.


Päivä 4 Nummenkylä – Pääjärvi 10km


Aamun lähtö oli todella kankea. Vaikka päivät olivat todella lämpimiä, yöt olivat kylmiä.
Kesämakuupussini ei ollut mitoitettu näin kylmiin öihin. Jalat olivat tosi kankeat. Aamun lähdön
aikaan oli niin kylmä, että piti pukea ihan tuulihousut. Siinä oli sentään onnistunut vaatevalinta.
Eteneminen oli todella hidasta, nilkat olivat kipeinä. Lihakseni eivät selvästi olleet palautuneet.
Uskon kylmän yön olleen siihen suurena syynä. Ajattelin, matka ei tapa vaan vauhti, ja päätin että
aion edetä Pääjärven virkistysalueelle vaikka yhden kilometrin tuntivauhtia jos ei muuten. Siellä
olisi laavu, ja uimaranta, missä voisin mahdollisuuksien mukaan lepäillä ja kerätä voimiani.
Suunnitelmani toimi, hidas eteneminen, useilla tauoilla toi minut lopulta perille, niin, että
kangistuneet lihakset alkoivat hereillä, eikä mikään paikka mennyt pahemmin rikki. Pääjärven
virkistysalueen luonto toi etäisesti mieleen kodin, Pohjois-Karjalan ja Jongunjoen.

”Laavulla odotti kuitenkin yllätys. Viisikymppinen mies, joka oli kuin suoraan Varustelekan
mainoksesta. Kantanut mukanaan valtavan kasan armeijaylijäämätarvikkeita ja kirveitä ja veitsiä,
joilla sitten pelotteli ohikulkijoita.”


Laavulla odotti kuitenkin yllätys. Viisikymppinen mies, joka oli kuin suoraan Varustelekan
mainoksesta. Kantanut mukanaan valtavan kasan armeijaylijäämätarvikkeita ja kirveitä ja veitsiä,
joilla sitten pelotteli ohikulkijoita. Entinen rauhanturvaaja ja periaatteessa ihan mukava heppu,
jonka kanssa oli kiva rupatella pari tuntia samalla kun söin ja hoidin jalkojani. En kuitenkaan
halunnut jäädä samalle laavulle yöksi tämän hepun kanssa. Tunnistin ukkelissa heti tietynlaisen
uppiniskaisuuden ja stereotyyppisuuden. Ei ollut elämäni ensimmäinen kerta kun kohtaan
tämmöisiä retkeilijöitä. Häneltä poimittuja mielipiteitä ovat mm. kaikki ruoka pakko tehdä notskilla,
vaikka metsäpalovaara, kaikki muut kamat paitsi armeijakama on surkeeta eikä kestä (no eihän ne
mun kamat sitten kestäneetkään), ja ihmisten pitää olla just tietynlaisia ja erilaisuus on pahasta.
Mies kertoi tulevansa joka kevät tänne samalle paikalle kaikkien näiden kamojensa kanssa juomaan
kaljaa ja kuuntelemaan matkakajarista musiikkia. Ihmetteli miksi muut retkeilijät ja lapsiperheet
eivät uskalla tulla istumaan seuraan, en tuomitse, mutten ihmettele. Olisi kyllä kovasti halunnut, että
olisin jäänyt hänen seurakseen, mies oli varmasti yksinäinen. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa. Olin
sopinut ystäväni Santerin kanssa, että hän tulisi illaksi käymään. Toisi täydennystä ja seuraa mukanaan.

Pari kilometriä pidemmälle Pääjärven retkeilyalueelta löysin mielenkiintoisen telttailupaikan. Tein
reunasta löytyi jonkunlainen vanha pihapiiri, tai hallipaikka. Metsää kiersivät vanhat asvalttiset
tienpohjat, joiden päälle oli ehtinyt kasvaa muutaman sentin kerros sammalta. Metsä täälläpäin oli
täynnä vanhoja autonrenkaita, rikkinäisiä kuvaputkitelkkareita sekä muuta rojua. Minua kiinnosti
paikan historia, enkä ollut ennen telttaillut kaatopaikan vieressä, joten päätin jäädä yöksi tähän.
Odottelin ystävääni pari tuntia rentoutuen iltapäiväauringon syleilyssä. Hyttysiä, hyttysiä joka
puolella. Ajattelin, jos nyt lepäisin kunnolla, niin jaksaisin ehkä kävellä seuraavana päivänä 20
kilometriä. Vaikka edes samalla taktiikalla kuin tänään. Eli hitaasti, mutta varmasti. 20 kilometrin
päässä olisi Eerikkilän urheilukeskus ja hotelli. Hotelliyö kyllä houkutteli todella paljon tässä
tilanteessa.


Ystäväni Santeri saapui paikalle mukanaan makkaraa, perunoita ja pari olutta, ynnä muuta
täydennystarviketta. Laitoimme ruokaa yhdessä ja juttelimme, keskustelimme mm. Pyhästä
Jaakosta ja muista pyhimyksistä ja kristinuskon mytologiasta ja kertomuksista. Mielenkiintoinen
keskustelu. Santeri ei viipynyt pitkään, menin taas nukkumaan ajoissa.


Päivä 5 Pääjärvi – Porras 10km


Lepäily, oikea ruoka ja jalkojen hoito oli toiminut. Aamulähtö ei ollut läheskään niin kankea kuin
edellisenä päivänä. aamutoimien ja ruokailun jälkeen lähdin rivakasti liikkeelle, muistelin nähneeni
unia Pyhästä Jaakosta. Myös lupaus hotelliyöstä antoi minulle voimia.


Puolenpäivän maissa saavuin Porras nimiseen kylään. 10 kilometriä meni yllättävän helposti,
jalkoja toki jomotti, samoin kroppa oli väsynyt. Mutta, tätä vauhtia jaksaisin kävellä Eerikkilään
asti. Olin katsonut etukäteen, että majoitusliike nimeltä Nahkurinverstas tarjoaisi ruokaa. Valmis
lämmin ruoka säästäisi paljon aikaa ja vaivaa, joten päätin käväistä siellä. Paikka oli tietenkin
kiinni, hetken pyörittyäni pihapiirissä olin jo tekemässä lähtöä, kun talon emäntä astui pihalle
sisältä. Hän pahoitteli, sanoi paikan olevan kiinni, mutta hetken juteltuamme hän kuitenkin suostui
myymään minulle herkullista kanasoppaa.


Syötyäni jäin hetkeksi istumaan Nahkuriverstaan pihapiiriin. Päätin varata hotellihuoneen
Eerikkilästä, vaan kaikki huoneet olivatkin jo menneet. Lupaus hotellihuoneesta oli tuonut minut
näin pitkälle, jaksaisinko jatkaa vielä ilman hotellihuonetta. Eerikkilässä olisi myös laavu ja kaunis
uimaranta. Päätin jatkaa. Ehdin kävellä 50 metriä kun rinkkani hihnan ompele hajosi. Tätä ei
korjattaisi kuin ompelukoneella tai erikoistyönä. Halvan rinkan kuori ei varmaan edes kestäisi
korjaamista. Päätin kävellä vähän matkaa hassussa kyyryasennossa kunnes pääsisin varjoisaan
paikkaan tuumailemaan seuraavaa askeltani.


Portaan vanhan kyläkaupan ilmoitustaulun edessä istuessani pohdin mielessäni vaihtoehtojani.
Voisin ottaa lainarinkan ja jatkaa matkaa. Katsoin kenkiäni ja niiden lähes läpikuluneita pohjiani.
Tarvitsisin tässä vaiheessa jo uudet kengätkin. Siinä istuessani huomasin koko kehon lävistävän
väsymyksen ja jalkojen jomotuksen. Jaksaisin toki vielä 10 kilometriä, mutta entäs sitten. Hälytän
Santerin paikalle, hän tuo lainarinkan mukanaan ja pohditaan sitten mitä tehdään.
Paikalle kurvaa vanhalla ja hienolla avoautolla nuori kundi, joka astuu ulos autosta ja sytyttää
tupakan. Hän moikkaa minua ja kysyy tarttenko kyytiä. Kerron jo tilanneeni kyydin kaverilta.
Kundi kysyy mihin olen matkalla. Kerron pyhiinvaelluksesta ja rinkan hajoamisesta. Kaveri sanoo,
että kuulostaa siltä, että rinkan hajoaminen on pienin murheistani. Hän moikkaa ja toivottaa hyvää
jatkoa, jatkaa sitten matkaansa.

”Ehkä nyt olisi oikea aika lopettaa tämä seikkailu.”


Aloin pohtimaan kundin sanoja. Ja lähestyvää työhaastattelua, ja pihatöitä, ja rästitöitä ja jalkojeni
ja kroppani kestävyyttä. Ehkä nyt olisi oikea aika lopettaa tämä seikkailu. Ja niin teinkin. Santerin
kyydillä pääsin ensin Lahteen, sieltä kaverin kyydillä jo illaksi Joensuuhun, mistä isäni vielä ajoi
minut Lieksaan. Sietä lähdin vielä hakemaan kissaani hoitopaikasta. Ajaessani illasta syrjäistä
metsätietä Viekistä Jongunjoelle näin miten tienreunoja koristivat vielä lumikinokset. Uskomatonta,
ajattelin.

”Nyt kun sain kirjoitettua pyhiinvaellukseni jotakuinkin tekstimuotoon, huomaan että monet
ihmiskohtaamiset taitavat olla tämän tarinan ja reitin suola.”

Retrospektiivi


Nyt kun sain kirjoitettua pyhiinvaellukseni jotakuinkin tekstimuotoon, huomaan että monet
ihmiskohtaamiset taitavat olla tämän tarinan ja reitin suola. Itse reitti, tai sen alkupää itsessään ei
varsinaisesti ollut kovin mielenkiintoinen, koen itse olevani enemmän kotona keskellä erämaata,
Lapin tai Pohjois-Karjalan luonnossa. Avarat pellot ja polttava asvaltti ovat hyvin karuja kulkea, ja
antavat vähän suojaa aurinkoa vastaan. Itse kylät matkan varrella ovat tosi mielenkiintoisia, ehkä
pyhiinvaellus olisikin mielekkäämpää taittaa vaikka polkupyörällä.


Hyviä teltta/ ja -taukopaikkoja on vähän, ja harvassa. Juomavesi ja sen saatavuus on suuri ongelma.
Paahtava aurinko tekee matkantaittamisesta tosiaan haastavan. Itsehän taitoin matkan aika
painavilla varusteilla. 18 kg rinkka paisui yli 20 kilon kun piti lisätä kannettavan juomaveden
määrää. Rinkka oli aivan liian painava, minun pitäisi karsia siitä ainakin 8 kiloa pois.
Pyhiinvaeltaminen yksin on omanlaistaan. Suurimman osan ajasta olet yksin vastuussa itsestäsi,
omasta jaksamisestasi, omasta ravinnosta ja nesteytyksestä. Yksin vastuussa omasta
hyvinvoinnistasi. Siinä menee ihminen aika suoritusmoodiin. Huomasin itse sen olevan useamman
päivän ajalta aika raskasta, muttei toki ylitsepääsemätöntä.


Reissun ihmiskohtaamiset tekivät reissusta kuitenkin sellaisin, ettei minulle oikeastaan koskaan
ehtinyt tulla kovin yksinäistä.
Vanha mies vanhalla kievarilla, Rengon kyläbaarin pitäjä, Entinen rauhanturvaaja laavupaikalla ja
avoautokundi ovat kaikki todellisia henkilöitä, jotka kohtasin matkallani. Kaikki hahmoina jopa
tietynlaisia raamatullisia arkkityyppejä. Kohtasin useita muitakin ihmisiä matkallani, kysyvä ei
tosiaan tieltä eksy.


Huomasin hyräileväni Maa on niin kaunis -laulua useaan otteeseen matkalla, otin myös tavoitteeksi
moikata jokaista vastaantulijaa. Toki huomasin usein mietteissäni ajautuvan myös tulevaan
työhaastatteluun ja soittonäytteeseen. Saatoin kävellä tunnin ajattelematta lainkaan sitä että päässäni
olin mielikuvaharjoitellut Bachin soolosellosarjoja koko matkan.


Koin kyllä matkan hengellisenä, koettelemusten taipaleena ja erilaisina kohtaamisina. Itsenäisenä
mietiskelynä. Tarkoituksena on vielä jatkaa matkaa syksyllä, jos varusteet olisivat paremmat ja sää
armollisempi, ei ehkä kaikki aika menisi suorittamiseen. Nyt tuntui välillä siltä, että selvityminen
vei niin paljon resursseja, etten ehtinyt tutustua raamattuun ja Pyhään Jaakkoon niin paljon kuin
olisin halunnut.


Joka tapauksessa ylitin itseni, en ole koskaan vaeltanut näin pitkää matkaa peräkkäisinä päivinä.
Enkä varsinkaan yksin. Nyt osaan varustautua tulevaan pyhiinvaellukseen paremmin.
Minulla on vielä kasa videomateriaalia reissusta, ehkä kokoan niistä vielä jonkun videon.

Teksti ja kuvat: Ville Lodders

Jaa somessa: